Eräänä päivänä hetkellä sumujen
astelit ylitse laajojen lakeiden.
Näit ehkä mitä on onnellisuus,
pihat ja pensaat ja omenapuut.
Ehkä silloin tiennyt et vielä,
olisin sinulle siellä, vain siellä.


Katsohan seiniä vihreitä,
ovenpieliä valkeita, eheitä
karmeja puhtaita
sotkuista puutarhaa,
kuusiaitaa.

Katsohan, joenpenkereitä,
kuvia joissa on muita ja meitä,
sekä valoisaa vainiota,
aukeaa vain jota
katsomaan loivat
sinut.


Sumujen hetki tieltä jo väistyi,
valojen hehkua kasvoillas läikkyi.
Astelit vieritse kuusisen aidan,
heitit jo pois sen surujen laivan,
kyynelten vaivan.


Katsohan, nyt on syys,
katsohan, tuuli ja yksinäisyys!
Edessä paikka jossa
paeta ahdingossa,
myös vahingossa.

Katsohan, ihan on
tyhjä ja vaalean viaton
talosi, jossa ketään ei
asustele, se mielesi vei
kauaksi pois.


Ymmärrät sen ja astahdat
taloon sisälle, ovelta katsahdat
ovimatolle alas,
siinä vihreävalkoinen valas.

Naurahdat vienosti niin,
katseesi vaeltaa korkeuksiin
eteishallin kattoparruihin,
mystisiin maalauksiin - mihin?


Katsohan, hämmästyvyys
on jotakin syvempää kuin syvin syvyys!
Katsohan minua nyt,
ole vähemmän hämärtynyt,
kuin minä joka ei nää
muuta kuin sileää seinää.

Katsohan taloa maan,
joka odottaa omistajaa
joksi sinut tehtiin
- sitä yhdessä ihmeteltiin.

Katsohan mahtavaa
sielujen sympatiaa,
joka kotisi hengessä niin
vie sinua sielusi syvimpiin
syvänteisiin.

Originaalikommentit: Riimiharjoittelua. Kertomus siitä, miten toinen ihminen on toiselle koti - mitenkö? No, siten, että heidän sielunsa natsaavat nätisti toisiinsa.

Muistaakseni tämä on lauluksi tehty. Tuntuu ainakin siltä näin jälkeenpäin. Olen aina tykännyt tästä jostakin syystä, jota en osaa identifioida. Kai se tietty omintakeisuus ja erilaisuus verrattuna muihin teoksiin on sieluani viehättävää. Tai jotakin, en oikein osaa sanoa. Jos joku osaa, niin aukaiskoon sanaisen arkkunsa.