Syksy on, se kesken kevään
sydämeeni saapui jo
Ei sitä häänneet edes
kesän kirjosiivet, korennot

Ei varpushaukan huuto kesken
hämärtyvän suviyön
Ei keltakukka lehtilesken
tai loppuminen tehdastyön

Se syksy siellä oli, pysyi
ikänsä ja viisi päivää
Lupaa tuskin vieras kysyi
mutta muassaan toi ilon häivää

Kuka väitti suven koskaan
ilon aikaa olevan?
Enkä tyydy kevätloskaan,
tiedän paljon paremman!

Syksy sydämeeni koitti
nyt siitä olen iloinen
viimojansa siellä soitti,
toi myös ensi pakkasen

 

Originaalikommentteja ei ole, koska tämä on tehty tänään. Tämän päivän lapsi pyöräytettiin alustavasti kesken automatkan kirjastosta kotiin päin. Olin lukenut runokirjaa (Tuomari Nurmio on kova sana! Tai kaksi...) jos toistakin (suuri antologia suomenkielisistä runoista). Viimeistelyä ja jatkoa se koki nyt illalla, kun olin lukenut lisää runokirjaa ja soitellut Nurmiota pianolla. Inspiroivat asiat ovat kivoja.

Itsehän pidän syksystä kovasti. Tämä on vähän niin kuin hienovarainen kunnioitusvärssy syksylle, tuolle odotettavalle vuodenajalle. Ah, kun olisikin jo kultaa puissa ja kirpeä tuulahdus sieraimien ympäryställä tanssimassa. Kaipa sekin aika koittaa kohtsillään. Sitä odotellessa täytyy jatkaa taiteilua.